nainen talvivaelluksella

Tällä kertaa vieraskynää pitelee Annu, Lapin maiden koluaja ja tarinankertoja. Annu ystävineen oli talvivaelluksella Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin erämaassa 21.-27.3.2022.

Seuraavaksi vuorossa kaunis kertomus tästä reissusta. Ja lisäksi oivallinen äänitarina Kevon kanjonin synnystä.

Ajatuksenkantamoisia ennen matkaan lähtöä

Tunturien ja vaarojen tuhannet nimet ja niiden korkeudet käppyröinä ja kiehkuroina kartalla,

ne on iättömän vanhoja kuvioita

joista vedet on aina omia reittejään virranneet

jäät ja roudat kiviä kuljetelleet, sammaleet, jäkälät ja naavat maita asuttaneet.

Pohjoispohjoinen maisema kalliopahtoineen, palsasoineen, tunturiylänköine ja -koivikkoineen

vastaavanlaista löytää harvasta muualta, ottaakohan se meidät matkaansa?

kulkijoiksi, jos siellä kunnioittaen matkaa taitamme,

lumipeitteitten pinnalla, hankien kannolla…

1. vaelluspäivä: juuri kevätpäiväntasauksen jälkeen

Rauhallisen aamun, pakkailujen ja mökinsiivouksen jälkeen starttailimme kaaramme lopulta kohti Paistunturin erämaata ja Kevon luonnonpuistoa. Valinta lopullisesta suunnasta tehtiin matkaseurueen kohtaamispaikassa Inarissa kaksi päivää ennen vaelluksen aloittamista. Toki karttoihin tutustumista ja seutujen tuntemusta muutenkin on jo taustalla.

Automatka jo keväisillä, lumettomilla teillä iskelmäklassikoiden ja Muotkan Ruoktun poronkäristyksen sekä paikan isännän tarinoiden voimistamina vei Karigasniementien pysäköintipaikalle lähellä Sulaojaa. Kun ahkiot oli lastattuna, saatiin iloisesti yllättyä niiden vedettävyyden keveydestä kelkkajäljellä. Tai näin oli ainakin meillä kolmella JR27-tyyppisen, partiolaisten tai itse tehtyjen ahkioiden vetäjällä, kun taas eräällä muovipulkan vetäjällä oli omat haasteensa.

Valoisaa on pitkään. Kahdeksaan asti illalla pärjää ilman lisävaloa. Se tuntuu soluja herättelevältä, mahtavalta voimalta kaamosaikojen ja pitkän talven jälkeen! Ensimmäinen yö tullaan viettämään Ruktajärven autiotuvassa, pehmeä laskeutuminen. Kiiltävän lumen kantohangella on keltavaaleanpunaisia sävyjä, ympärillä laakeita tuntureita, pörheitä koivikoita keväänalkuineen. Pakkasen mehukkaaksi puremia, lumesta vapailta kalliopahdoilta löytyy puolukoita ja kaarnikoita!

2. vaelluspäivä: Kevon sepitetty synty

Tänään Ruktajärveltä Njávgoaiville siirryttäessä on mietitty näitten maisemien muodostumista, ja kävipä näin…

Kuuntele alta tarina Kevon synnystä Annun lukemana

kevon kanjoni talvella 2022

3. vaelluspäivä: yltyi ylle pikaflunssa, ja tunturissa tuiskuaa

Nenä on nuhaa pullollaan, onneksi tuvassa vain oma porukka, ja lämmin. Tippoja nenästä tipottaa, mutta missäpä muuallakaan sitä olisi parantelemassa. Täällä vallitsee perilläolon tunnelma, on hyvä olla tavoittamattomissa, silti aivan jonkin perustavanlaatuisen rentoutumisen olon tavoittaneena.

Pysähtyneisyys on harvinaista valttia, eikä ulkomaailman lumentuiverrus ja kehon niiskut nyt muuta pyydäkään kuin olemaan aloillaan. Sää on tunturien tuiverrusta, lämpötila hintsusti pakkasen puolella, lumi sataa tuulen tuomana aavistuksen kosteana. Sitä tulee sen verran paljon kuin myös nenästä valuu flunssan aineksia. Mitenköhän käy huomiselle suunnitellun matkan?

Illalla on olo jo hieman virkeämpi ja lumentulokin hiipuu. Lepopäivän päätteeksi leivotaan vaellusviinereitä kirsikka-rommimarmeladilla tuvan kamiinassa, niissä on parantavaa voimaa!

viinereiden valmistusta talvivaelluksella tuvassa

4. vaelluspäivä: vitivalkoista, kimaltavaa ja kirkasta – vihdoin ulkoelämää, enemmän kuin tuvista käsin

Herätys aamukuudelta, ja uskomatonta, niin kuin keli on aivan kirkas, on myös orastava flunssa tuntunut yön aikana karisevan! Aamuaurinko värjää tunturit hempeän vaaleanpunaisiksi pulliksi, horisontissa erottuu kaukaisemmat Norjan puolet huiput.

Nukkumaan oli menty varhain. Yöllä heräsinkin auringonnousua jo kuulostelemaan, ja sehän kuului riekkojen hekotuksena hirsien takaa. On ilo kun välillä voi tehdä tulet ja puurot toisille valmiiksi, kun yleensä itselläni on taipumusta kölliä pedissä hieman pidempään…

Matkaan lähtö poikkeuksellisen kauniissa, lähes tuulettomassa kevätsäässä perusteli täysin eilisen välipäivän harmaanvalkean paikoillaanolon. Hiihdettiin tunturien yli Njávgoaivilta Suohppasajalle. Kevon kanjoni avautui meille ensimmäistä kertaa mahtipontisena seinänä ja sain jopa yhden vapaalaskun leiripaikkamme lähellä.

Kaivoin teltalle tuulensuojaisen jemman lumeen. Nyt kodassa kirjoittaessani on sen verran lämmin ystävän tekemän illallisen ja jokaiseen illalliseen kuuluvan jälkkärin sekä kamiinan tulien äärellä, että kuvittelen olevani yhtä lämpöinen myös teltassani, porontaljallani talvimakuupussin kätköissä.

henkilöt istuvat ahkoiden päällä talvivaelluksella

5. vaelluspäivä: joka seikkailuretken muodon sai

Aamu, ja toki kulunut yökin teltassa, aivan lämpimänä, pakkasta enimmillään (sääennusteen mukaan) -10 °C, nukuin sikeästi ja uneksin paljon. Vesien haku paikoittain avoimena virtaavasta lähipurosta, pitkät puurot ja aamukaffit, kaksi meidän neljän ryhmästä jää tuvan lähettyville lepopäivän viettoon, ja kaksi, mut mukaan lukien, läksi Fiellun putoukselle. Ja sepäs oliki autuas päivä todellisine nousuhaasteineen ja jokiuomiin laskeutumisineen.

Matka taittui levollisin mielin, tuntuen siltä, että alkaa luonnossa olo pureutumaan mielenmaisemiin. Fiellun ”riippuvaan laakson” ympäristö tuntui tervetulottavalta ja lempeältä antoisan haasteellisen matkanteon jälkeen. Pitkälti jäätynyt putous loisti jäänsinisyyttään edelleen jäisine pitsiverhoiluineen.

Lounastelun ja kammissa vierailun jälkeen noustiin kanjonin kautta sen kaakkoispuolelle kevyemmän paluumatkan toiveissa. Suohppasajan kodalle tullessa oli energianvapautusendorfiinien myötä melko raukea olo. Sitten taas illalliset jälkiruokaa unohtamatta: tänään trangialla tehtyä vegekinuskia ja puolukoita, yeah!

Ai niin, matkalla nähtiin mm. ahman ja ilveksen jäljet, ja liekkö jotkin ketunkaltaisista jäljistä naalille kuuluvat?

evästauko talvivaelluksella virtaavan veden äärellä
Rinnettä alas laskien erämaassa splitboardilla

6. vaelluspäivä: vahingossa kanjonissa – riski!

Tänään vastukset tuntuivat kovilta Suohppasajalta takaisin Ruktajärveä kohti siirryttäessä, kun vahingossa ajauduttiin ahkioiden kanssa kanjonin pohjaa kulkemaan (ei luettu karttaa ajoissa). Siellä pohdinnat lumivyöryriskistä kanjonin seinämiltä sekä ajoittaiset louhikot kanjonin pohjalla tekivät matkanteosta itselle psyykkisesti ja fyysisesti rankkaa, onneksi meidän nelikko toinen toistaan tukien. Muutama ihonalainen ärräpää pääsi vapautumaan kanjoniin.

Olihan ympäristö toki eeppinen, ja lumi vaikutti kuitenkin stabiililta eikä sitä ollut paljoa, paitsi joihinkin lippoihin kertyneenä. Tiukan paikan tullen kävi vieläpä niin, että auringonpaiste muuttui yllättäen lumipyryksi, kuin efektinä… Kilometrien taittuessa rotkolaakson seinämien muodot kuitenkin madaltuivat ja pehmenivät, ja lopulta kylvettiin taas keväisessä auringonpaisteessa mitä somimpien lompoloiden äärellä, leppoisasti edeten.

Loppumatka kuljettiin lompolosta lompoloon, ja Ruktajärvelle tultaessa ilta-aurinko valaisi tuvalta avautuvat maisemat niin lämpimän oranssilla, että tuvan sijasta päätettiinkin nukkua avoimessa kodassa, laverilla taivasalla.

Ja niinpä kävi, että herkullisen ”goalainen borogarri muussilla”-illallisen ja puolukkajäätelöllä päällystettyjen suklaaleivonnaisten jälkeen taivas värittyi vielä runsain revontulin. Ihmeellistä!

autiotupa paistunturin erämaassa

7. vaelluspäivä: soluinsilmut

Pakkanen laski yöllä alle -15 °C, ja vaikka välillä heräsin makuupussista ilman viileyttä aistien, tuli yö nukuttua hyvin. Riekot riekkoi meidät yöllä, kodan ympärillä piiriä kulkien ja tietenkin ikään kuin meille nauraa pulputtaen. Aamupalojen jälkeen paluumatka taittui kirkkaassa auringonpaisteessa, kukin ajatuksissaan, pienenä tokkana jonossa hiihtäen.

Matka oli monipuolinen ja sellaisenaan elontäyteinen, runsas tunnoiltaan! Olo on kuin viritettynä hieman eri taajuudelle: mielentila on tällä kertaa rauhallinen, resilienssi ja utelias. Nälkä tulee (vielä monen päivän ajan) usein, tuntuu että pitää syödä paljon ja hyvin. Olo on itseään toteuttava, mitä kaikkea se sitten onkaan, enkä kyllä osaa aivan eritellä mikä sen olon saa aikaan… Kevään auringolla varmasti on osuutensa asiaan, alkaa solut silmuihin hiljalleen puhkeamaan.  

autiotuvan tunnelmaa
Kuva: Matias Kuttila

Kiitos Annulle reissutarinasta! 🙂

Haluaisitko sinäkin osallistua vieraskynäilyyn sivustollamme? Ota yhteyttä niin sovitaan tarkemmin. 🙂